Läheisen ihmisen kuolema ei ole koskaan helppo asia, ja sitä voi olla joskus todella vaikea käsitellä. Kun sain tietää mummoni kuolemasta, en aluksi edes kunnolla tajunnut asiaa ja minulla meni useampi minuutti ennen kuin vasta tajusin mitä äitini oli minulle juuri sanonut. Kun sitten ymmärsin mitä oli tapahtunut, lysähdin vain lattialle ja itkin. Olo tuntui niin tyhjältä.
Molemmat isoisäni ovat myös kuolleet, mutta heihin verrattuna tämä tilanne oli hyvinkin erilainen sillä he menivät melko nopeaa huonoon kuntoon ja tietyllä tavalla odottamattomasti, kun taas mummin tila huononi hiljalleen ja siihen on osattu varautua. Nyt sitten kun tuli ilmoitus kuolemasta, oli todella vaikea ajatella mitä tässä nyt pitäisi oikein tuntea kun tietyllä tavalla oli jo osannut jonkin verran päästää irti ja hyväksyä tilanne vuosien varrella, mutta koska kuolema on niin lopullista, nosti se erilaisia tunteita pintaan, sellaisiakin joita ei ollut enää pitkään aikaan enää edes ajatellut.
Mummu sairasti alzheimerin tautia, joten varsinkin loppuajasta hän alkoi olemaan hyvinkin omissa maailmoissaan. Halusin ehkä suojella omia tunteitani, ja varjella lämpimiä muistoja hänestä, joten en enää pitkään aikaan häntä käynyt katsomassa. Se että oma läheinen ihminen, jota itse rakastat niin hurjan paljon ei muista sinua, olisi musertanut minut. Haluan muistaa hänet rakastavana ja lämpöisenä ihmisenä joka hän oli, enkä ihmisenä joka ei tunnistanut minua enää.
En kuitenkaan tietyllä tavalla ollut myöskään valmis päästämään irti, ja siksi minun oli hetkellisesti helpompi vain piiloutua hymyn ja naurun taakse ja yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Mutta niin kuin me kaikki varmaan tiedetään ettei se ole lopullinen ratkaisu eikä se kanna pitkälle. Pikku hiljaa se kuori alkoi repeilemään ja paha olo tuli aina sellaisina hetkinä kun jäin yksin ajatuksieni kanssa. Eniten ehkä helpotti se kun sai jutella Manulle sekä siskolle, jonka kanssa pidettiinkin melko tiiviisti yhteyttä ja tsempattiin ja tuettiin toisiamme.
Hautajaisissa meitä oli noin 20 kappaletta sääntöjen mukaan ja maski kaikilla naamalla. En usko jumalaan, enkä koe kirkollisia menoja mitenkään itseäni koskettaviksi, joten en kokenut että itse hautajaisissa pääsin hyvästelemään mummua, kun taas sitten muistotilaisuus oli ihan eri juttu. Siellä kun juteltiin mummusta ja muisteltiin kaikkia hyviä asioita ja kuuli paljon kaikkea uutta hänestä, siinä tunsin että pääsee sanomaan kunnolla hyvästit ja silloinhan se itkukin sieltä tuli. Olen ollut aina kiinnostunut kuuntelemaan tarinoita esimerkiksi isovanhempieni nuoruudesta, mutta hänen nuoruudesta tiesin hyvin vähän, mikä tietyllä tavalla tietysti harmittaa. Kuitenkin minulla on omat muistoni hänestä ja siitä kuinka kävimme yhdessä lenkillä leikkipuistossa, kuinka mummilla ja vaarilla oli aina jäätelöä tarjolla ja kuinka kesäisin tykkäsimme viettää aikaa terassilla aurinkotuoleilla. Voin vieläkin kuulla niiden aurinkotuolien äänen kuinka ne rätisivät kun ne laitettiin makuuasentoon ja kuinka sieltä oli joskus niin kovin vaikea päästä takaisin ylös.
Mummu oli rakastava, energinen ja ihana ihminen, ja häntä tulee kova ikävä. Haluan kuitenkin juhlistaa ja iloita hänen elettyä elämää, ja sitä kuinka mahtava hän oli, kuin että surisin kauan hänen poismenoaan. Tämä on tyyli jolla olen tähän asti saanut käsiteltyä läheisieni poismenoa, ja minulle näissä tapauksissa se on toiminut.
Kommentit
Lähetä kommentti