Viime postauksestani onkin ehtinyt vierähtämään aikaa jo
jonkin verran, pahoittelut siitä. Olen ollut hieman kiireinen tämän
rekrykoulutuksen takia, jossa olen viime viikot ollut, enkä ole ehtinyt eikä
energiaani ole enää riittänyt kirjoitteluun. Mutta nyt pikkuhiljaa saan
päiviäni järjestykseen ja aikaa on muullekin kuin vain töille ja unelle.
Eilen oli viimeinen päiväni harjoittelemassa
pikaruokalassa, ja minun tulee kyllä ikävä siellä työskenteleviä työntekijöitä.
Itse pikaruokala työskentely ei ollut ihan minua varten, siellä oli liikaa
painetta ja vaikka paineensietokykyni on ihan hyvä, ei se yltänyt tarvittavalle
tasolle. Tykkäsin olla kyllä keittiössä tekemässä hamppareita ja muita
annoksia, mutta kassalla oleminen oli enemmänkin se suurempi ongelma. Onnekseni
kaikki työntekijät olivat erittäin ymmärtäväisiä ja sain olla kyllä kassalla
hiljaisimpina aikoina, mutta kun oli ruuhkaa, sain pyyhkiä pöytiä, tyhjätä
roskia ja auttaa muilla tavoilla. Uusia kokemuksia sain paljon ja toivon
saavani niitä lisää, kun seuraavaksi siirryn kahvilaan, jota odotan hyvin
innoissani.
Työpäivät eivät ole olleet aivan hirveän pitkiä, vain 7 ja
1/2 tuntia, olisivat voineet olla pitempiäkin. Suurin osa päivistä ovat menneet
myös hyvin sutjakkaasti, kun koko ajan on ollut jotain tekemistä, esimerkiksi toissapäivänä pesin kaikki lattiakaivot, joita lattioilta löytyi. Mutta joskus taas on
pitänyt keksimällä keksiä tekemistä, kun on ollut niin hiljaista. Jos minun
pitäisi tässä paikassa työskennellä, siitä tekisi ehdottomasti paremman ne
työkaverit, jotka ovat tukena ja turvana kun sitä eniten tarvitsee. Koska monesti työni ovat alkaneet klo 12 tai myöhemmin, minulle on tullut tavaksi aikatauluttaa päiviäni, että ehdin tekemään kaikki tarpeelliset asiat. Jos en tätä tekisi, saattaisi useimmiten mennä aamut pelkästään nukkuen enkä päivän aikana ehtisi muuta sitten tekemäänkään kuin olla vain töissä ja mennä sen jälkeen nukkumaan.
Olen välillä oleskellut vanhempieni tykönä ja tottakai olen
Juden ottanut mukaani. Hän on ollut oma villi itsensä ja odottaa joka päivä
innolla että lähden ulos lenkille hänen kanssaan. Heti kun otan valjaat ja
flexin käteeni, tietää Jude että nyt pääsee pihalle. Hän rakastaa tutkia
ympäristöä ja on erityisen kiinnostunut metsästä, missä ei ole aiemmin päässyt
käyskentelemään. Ihme on että puut eivät ole kiinnostaneet niin paljoa että
olisi kiivennyt niitä pitkin. Toki se on ehkä parempi, ettei tarvitse palokuntaa
soittaa noutamaan kissaa puusta, saattaisivat vähän naureskella. Viime
viikkojen ajan Judesta on lähtenyt ihan käsittämättömän paljon karvaa, olen
saattanut harjata yhtä kohtaa useammankin kerran ja sitä karvaa vain irtoaa koko
ajan. Onnekseni se alkaa pikkuhiljaa hilliintymään ja ehkäpä suurin osa niistä
karvoista jotka ovat lähteäkseen, ovat lähteneet. Olen myös laatinut Judelle
säännöllisemmät ruoka-ajat, jotta päivän ja yön aikana ei tulisi kovin nälkä,
vaikkakin meillä on koko ajan naksuja saatavilla.
Nyt kun olen ollut paljon töissä, emme ole ehtineet
Antinkaan kanssa kovin paljoa olla tekemisissä tai tehdä mitään erityistä. Yksi
viikonloppu ehdimme kyllä käydä pyörähtämässä Seinäjoella, jossa kävimme vähän
kiertelemässä kauppoja ja syömässä Piikki pizzeriassa. Aluksi toki ajattelimme
käydä syömässä yhdessä kiinalaisessa ravintolassa, mutta koska se oli niin
täynnä, niin päädyimme toiseen lopputulokseen. Illasta päädyimme ajelemaan
Seinäjoen keskustassa ja siitä lähdimme Virroille. Siellä törmäsimme Antin
veljeen ja hänen tyttöystäväänsä, ja menimme ajamaan heidän autollansa, ja
pakko sanoa että se on erittäin hieno auto. Myöhemmin törmäsimme näiden
veljesten kolmanteen veljeen ja hänen ystäväänsä ja jäimme juttusille. Siitä
sitten piakkoin lähdimme kotiin nukkumaan.
Mitään muuta kummempaa ei ole tapahtunut ja kirjoittelen taas kun tapahtuu jotain, mistä teille kertoa.
Kommentit
Lähetä kommentti